Olen ollut melkein koko viikonlopun yksin kotona ja täytyy sanoa että on kyllä ollut ehkä parasta pitkään aikaan! Varsinkin koska olin suht flunssainen ja umpiväsynyt viikolla enkä siis keksinyt itselleni tolkuttomasti tekemistä, en buukannut tapaamisia tai järkännyt muutenkaan mitään erikoista. Ja varsinkin koska mummo oli täällä viikolla auttamassa ja talo jäi näin ollen siedettävään kuntoon; koko viikonloppu ei mennyt siivotessa. Mikä  a u t u u s  olla vaan. Tai treenata rauhassa. Tai molempia sopivassa suhteessa. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille pienehköjen lapsien vanhemmille, jos suinkin lapset on sen ikäisiä että pärjäävät muutaman päivän ilolla jossain muualla.

Ah. Tänään kävin kävelyllä vanhassa kaupungissa, kahlasin keltaisissa lehdissä, kuulostelin naakkojen juttuja, kaukaisia koiranhaukkuja ja tulevan lumen tuoksua. Siellä tuoksuu terva ja savu, omenat ja jäätyvä maa. Ja on ihanan hiljaista, koska autoja on niin vähän. Pienten ikkunaruutujen takaa katselevat posliinihevoset, tontut ja tupsukoristellut pöytälamput.

Huomiselle on luvattu räntämyräkkää. Sillä siis alkaa toinen työviikkoni (ns. oikeita töitä, kyllä!), otin vastaan sijaisuuden ja opetan neljänä iltana viikossa, seitsemän viikon ajan. Hurjaa siitä ei niinkään tee opetuksen määrä (tai ehkä sekin juu vähän) vaan lastenhoitokuvioden järkkäily. Iltatöitä, näemmä, ja mies reissutöissä. Onneksi se on sentään välillä täälläkin ja onneksi on mummot ja pikkuveljet.

Jännä syksy on tämä.

Perheen sisäinen lunssa-aalto on edennyt esikoiseen. Ei mitään vakavaa mutta ei mitään kivaakaan: lämpöä, kurkkukipua ja ryskä-yskää. Heippa hei sanoo äiti kauan odotetuille workshopeille jonne huomenna oli tarkoitus mennä, heippa musaliikunta ja muut Hki-hommat. Ainoa ottaa päähän yhtä lailla, koska kouluun olis jo kiva mennä (hyvä sinänsä!) ja synttärikutsut pitäis päästä jakamaan ja iltiksessä pääsis uimaan.

Aion keittää tyrnikiisseliä, treenata ja siivota.

Mutta mööö nyt kuitenkin.

Olen tässä vaihteeksi lueskellut Timo Leisiön teosta Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet.

hytty, hälinä, häriänneukka, jatkoslötkö, julmu, jääränsarvi, kekkatorvi, kekkaratorvi, kelkki, kirnutorvi, koprapilli, kruukkukukko, kukkapilli, kuonopilli, kurjenkurkku, kärjennoukka, leppälullu, leppälyyry, liripilli, liveriluikku, luiru, lulletti, lulli, lullu, lullukka, lullunen, lötkö, löötti, mullinluikku, munstykki, murhatorvi, nenuke, nenäke, nynnypilli, porsaanhuuli, puulullu, pämppä, pärrä, pömppökello, rakkotörö, ruuppari, tattu, tullu, tyytty ja tyttyrlyy

…muutamia mainitakseni. Sanoiko joku, että surullista, köyhää ja nöyrää? Enpä usko.

ei kyllä varsinaisesti ollut tarkoitus. Häppäräppä osasin enää kirjautua sisään. Olin unohtanut, kuinka tehdään uusi postaus. Ehkä olen myös unohtanut, kuinka tänne kirjoitellaan.

Sen sijaan että yrittäisin suoltaa ulos viime kesän täyteläistä tapahtumasaldoa, aloitan blogisyksyni pikkuisella jutulla kylpyammeesta. Sain nimittäin seurata komeaakin komeampaa hääseremoniaa jossa arviolta parisenkymmentä kylpylelua juhlallisesti saivat toisena. Kapteeni Örkin vihkiminä siellä pariutuivat ankat, mulkosilmäkalat ja hylkeet. Oli hienoja parijonoja ja muita muodostelmia. Lopuksi kaikki olivat kivasti pareittain. Seremoniamestari ruiskutti parien päälle jotain ‘juttua’ (vettä). – Mitä ihmettä, kysyin. – No se on sellasta ainetta että ne voi suudella ilman että ne saa toistensa bakteereita.

Voihan H1N1!

(Toistaiseksi terveinä.)

Me käytiin piknikillä ja syötiin tätä:

Sitruunakakku

Puistosta ei kyllä ole kuvia kun kamera jäi kotiin. Mutta aurinko paistoi, hiekka oli lämmintä ja saippuakuplat suuria ja väräjäviä. Olen ollut viikon yksinhuoltajana ja nyt taputan itseäni selkään koska se on sujunut niin hyvin! Kesäloma on jo ihan nurkan takana. Ja Juhakin pari seuraavaa päivää kotona. (Ja kakkuakin taitaa olla vielä vähän jäljellä.)

Ällistyn ja vaikutun yhä uudestaan 2-vuotiaani lämpimästä suhtautumisesta autoihin, traktoreihin, juniin, ruohonleikkureihin ym. härveleihin. Puuttumatta sen kummemmin varhaislapsuuden sukupuolirooleihin, tässä koen olevani jonkin sykähdyttävän aidon äärellä. Iltana muutamana olemme lukeneet Cars Collectionia – Suuri tietokirja autoista. Siellä on yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia mm. Ferrarin ja Porschen moottoreista ja muista teknisistä järjestelmistä, on kampiakseleita, sylinterinkansia, kiillotettuja venttiileitä rivissä ym ym. Arvatkaas ymmärränkö niistä hölkäsen pöläystä – en. Eikä muuten tulisi mieleenikään tuputtaa tätä tai jotain samantyyppistä kirjaa. Mutta kyllä mä voin sitä lukea ja ihmetellä sikäli kun se kuulijakuntaa kiinnostaa.

Muutama päivä takaperin kuljimme samaisen 2-vuotiaan kanssa pyöräliikkeen ohi. Siinä oli kaikenmoisia pyöriä näyteikkunassa ja liikkeen ulkopuolellekin nostettuna. Katselimme niitä aikamme kun ei ollut mihinkään kiire. Aika hienoja kolmipyöräisiäkin oli, eri värisiä, tavarakorilla ja ilman. Mutta kaikista hienoin oli Onnin mielestä potkurityyppinen rollaattori. “Äiti tatso! Saisinpa minätin jostus tuollaisen!” Hetken päästä näimme puistossa mummelin potkuttelevan hissukseen ohi rollaattorillaan. Mahtoikohan mummo tulkita oikein Onnin hartaan ihailevan katseen? Toivottavasti.

Olen aina tykännyt kartoista. Hyvää karttaa voin tuijotella vaikka kuinka kauan. Lapsena pelattiin siskon kanssa itse keksittyä  karttapeliä: karttakirja auki, kumpikin etsi sovitun määrän paikkoja ja kirjoitti niistä listan. Listoja vaihdettiin ja sitten kisattiin siitä, kumpi löysi ensin listaan merkityt paikat. 

Viimeksi tullessani yöjunalla tutkin karttaa iltalukemisiksi. Ei ollut pelikaveria, mutta viihdyin silti mainiosti. Jos pääkaupungissamme järjestettäisiin kiertoajeluja ihan vaan nimien perusteella, voisin ehdottaa seuraavanlaista reittiä:  Uuninsuu –Pormestarinhepo – Limppu – Vanha-Räntty – Nahkahousut – Skinnbyxorna (!) – Sulhanen – Morsian ja Iso-Pässi. Ja retki voisi päättyä Pannukakunpuistikkoon, lettukesteille tietysti.

Jo vain suullinen kansanperinne elää ja voi paksusti ainakin eräitten kansanryhmien keskuudessa! Parikymmentä vuotta sitten itä-suomalaisen kyläkoulun pihalla se meni näin:

“Nallekarhu, nallekarhu nii-ii-aa / nallekarhu, nallekarhu kumarra / nallekarhu, nallekarhu pyöri ympäri / nallekarhu, nallekarhu hyppää pois!”

Tänä keväänä läntisessä merenrantakaupungissa pellavapääni hyppäävät ja hokevat rytmikkäästi:

“Nallekarhu, nallekarhu mene sisälle / näytä tassusi / pyöri ympäri / koske tassu maahan / kiljaise / karjaise / pieraise / potkaise / paina nappia / tanssi rokkia / aja rallia / syö hunajaa / mene humalaan / nallekarhu, nallekarhu hyppää pois!”

Kyllä sitä sentään välillä pääsee kohoamaan arjen yläpuolelle. Vaikka silloin kun

…kaksivuotias laulaa kylvyssä lentävää kalakukkoa

…kaikki kolme tanssivat villisti sambaa

…posti tuo Ruotsista uuden tuomipuisen pillin

…välähtää mahdollisuus päästä kauas reissuun

…tytöt sovittavat kevätjuhlamekkoja

…otetaan pyörät varastosta ja laitetaan ekaa kertaa lenkkarit

Se on sitten taas se aika vuodesta, kun pitää muistaa sisään tultaessa kääntää pikkuiset kurarukkaset vuori ulospäin – muuten ne ei kuivu ikuna. Tänään sain kevään ekat leskenlehdet kotiin kannettuna ja kaksi joutsenta lensi ikkunan takana. Näin keskustassa!

Blogillani on ollut kevätväsymystä. Lisää poissaolevuutta siis, pahoittelut vakiokävijöille! Reissaaminen varmaan omalta osaltaan väsyttää, ja tämä kahtiajakoisuus, mikä elämässäni vallitsee. Hgissä opiskelen, tapaan ihmisiä, suunnittelen itse menoni ja tekemiseni; täytän päiväni itselleni. Ne on mun “työpäiviä” mutta yhtä paljon ne on mun lepoa. Ns. kotona sitten taas …not. Härdellipärdelli pyörii ja me sen mukana. Kai tähän on jollain lailla totuttu, mutta sanotaanko näin että balanssi ei ehkä ole ihan täydellinen. Onni kyllä viihtyy edelleen hienosti hoidossa ja tytöt koulussa. Narunhyppely on päivän sana. Siis tytöillä. Ponni pörrää lätäköissä, ajeluttaa ja uittaa autoja ja kerää niitten kyytiin pikkukiviä. Päiväkodin luontoretkellä poika oli ilostuttanut tätejä löytämällä sarvikuonolaisen kakan.

Välillä tuntuu että ei vaan jaksais enää tätä poikkeusoloasumista. Ei vaan j a k s a i s. Mutta pakkohan se on, ja kai se joskus loppuu. Sitten ei tarviikaan jaksaa enää kun se muutto…