Parissa blogissa puitiin kansanmusiikin tämän päivän kuvioita. Mäkin ajattelin jatkaa aiheesta.
Luin keväällä hienoa kirjaa Kohti kolmannen vuosituhannen musiikkikasvatusta. Muistaakseni se oli siellä, juttua musiikimaun syntymisen tutkimuksista. Yhden teorian mukaan herkässä ja muutosalttiissa ikävaiheessa, murrosiän kieppeillä, syntyneillä kuuntelukokemuksilla on tärkeä rooli musiikkimaun muotoutumisessa. Tottahan ne kuuntelukokemukset silloin on suurimmalla osalla pop/rock-osastoa. Mutta jos siinä ikävaiheessa saa hienoja, elämyksellisiä kokemuksia vaikka sitten kansanmusiikin puolelta, niin niillä voi olla huomattavan suuri vaikutus. Varmaan suuri osa ammattimuusikoista ja musiikin ammattiopiskelijoista voi nimetä itselleen tärkeitä konsertti- tms. kokemuksia, jotka on horjuttaneet maailmankuvaa ja pistäneet miettimään asiota. Ehkä jopa ostamaan levyn. Kaustista morkataan paljon ja onhan sillä omat ongelmansa, mutta siellä on se hieno juttu, että sinne voi helposti viedä esiintymään lasten ja nuorten harrastajabändejä. Mitä kauempaa tullaan, sitä kauemmin todennäköisesti viivytään. Jos tullaan oikein kaukaa, ollaan yötäkin, ja todennäköisyys jonkun veretseisauttavan kokemuksen kohdalle osumiseen kasvaa huomattavasti… Esim. Haapavedellä ei oikein oo tarjolla sopivia paikkoja ja aikoja lasten bändeille. Toivottavasti tulee!
No missä muualla niitä veretseisauttavia kamuelämyksiä voisi olla tarjolla? Koulussa tietysti vois olla ja pitäis olla. Siellä tavoitetaan aika hyvä prosentti koko ikäluokasta. Mutta jos musiikinopetusta (musiikinopettajalta) on yksi viikkotunti 7. luokalla, ja sen jälkeen se on valinnaista, niin voi vaan kuvitella, miten marginaaliseksi kansanmusiikin osuus jää. Varsinkin kun kamu musiikinopettajien omassa koulutuksessa jää armottomasti afroamerikkalaisen jalkoihin. Kevyen musiikin puolelta on omat bändit, afropedi, bändiohjauksen harjoittelu ja didaktiikka, afrohistoria, liekö vielä afroteoria. Lisäksi kitara-, basso- ja rumputunnit. Lauluopintoja voi suorittaa ns. pop/jazzlaululla. Kansanmusiikista oli ainakin muutama vuosi sitten yksi pakollinen kurssi, jossa pitäis sitten olla KAIKKI nuo edellä mainitut osa-alueet. Kamun soittimet on suurimmalle osalle ihan outoja joten soittamisen suhteen pitää aloittaa ihan alusta. Pitäis myös kuunnella paljon, että saisi jotain soivia hahmoja ihmisten tajuntaan. Ei sen yhden kurssin aikana ihmeitä tehdä. (Tämä siis Oulun mukon näkövinkkelistä.) Luokanopettajaopiskelijoilla on tietysti paljon vähemmän musiikkia kuin musiikin aineenopettajiksi opiskelevilla, ja he siis opettavat musiikit alaluokilla. Miten lie kansanmusiikki niillä tunneilla. Vaihtelevasti, veikkaisin.
Mutta vielä palatakseni Kaustiselle niin se, mikä on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut, niin levyputiikin tarjonta. Kyllä muuten pukkaa suomalaista nykykamulevyä kovaan tahtiin! Ennen niistä uutuuksista jaksoi jotenkin pysyä kärryillä, nykyään ei vaan enää pysty. Ja just oli Arto Järvelästä juttu Keparissa, sanoi, että radion (siis YLE:n kai, muilla varmaan pyöreä nolla) soittoaika kansanmusiikin osalta on laskenut aika lailla viime vuosina. Että tällasia yhtälöitä. Kyllä sitä välillä miettii, että kuka hullu ryhtyy tälle alalle.
7 kommenttia
28-07-2008 kello 2:26
Esim. Haapavedellä ei oikein oo tarjolla sopivia paikkoja ja aikoja lasten bändeille. Toivottavasti tulee!
Mun miälest eri festareilla on (ja pitää olla) erilaisia profiileja. Haapaveden juttu eioo junnujen bändit (paitsi haapavetisten) ja hyvä niin. Kaustisella harrastajabändien suuri määrä on osa “juttua” ja hyvä niin. Ehkä Kaustisen pitäisi jotenkin kuitenkin terästää/selkeyttää niiden profiilia tjms. Miksei Kaustimella ole esmes bändien kilpailua, jonka palkintona saisi vaikka vähän rahaa ja Areena-keikan? Kiinnostusta olisi varmasti.
Musiikin opetuksen voimasta vaikuttaa ihmisten valintoihin ja musiikkimakuun olen hiukan skeptinen. Tärkeämpää kuin pakkopullana vedettävät musiikintunnit olisi saada kaikille lapsille ja nuorille korkeatasoisia elämyksiä – koulun konserttikeskuksen rooli on tässä mielestäni avainasemassa. Myös koulujen teatteri-, ooppera-, konserttivierailut ovat erittäin tärkeitä.
Kamulevyjä myydään käytännössä vain keikoilla – ne tuovat hiukan “lisää liksaa” ja mahdollistavat yhtyeiden paremman markkinoinnin.
Soittolistojen tulo 2000-luvulla myös YLE Suomen paikallistoimituksiin on tehnyt todella hallaa kansanmusiikille monessakin mielessä. Ensinnäkin toimittajien mahdollisuus soittaa paikallisesti merkittävien bändien materiaalia on heikentynyt. (Eli ei saa soittaa vaikkapa Rymäkkää, vaikka ne järjestäis paikkakunnalla festivaalia ja levy olis kädessä.) Toisaalta taas 90-luvun puolella kamulevyjen julkaiseminen “kannatti” levy-yhtiöille ihan vaan Teosto-tulojen kautta. Eipä kannata enää. Yle pitäisi saada vähitellen taas hoitamaan julkisen palvelun tehtäväänsä.
Tsekkaapa muuten moniko niistä tuoreista kamu-levyistä on omakustanne. Tai omakustanteeseen vertautuvan levy-yhtiön julkaisu.
28-07-2008 kello 5:43
Höh. Ja mä kun olin luullut että koulujen taidekasvatuksen alennustila on jotain, jota vastaan koko suomalainen musiikkikenttä on yhtä-köyttä-yhdistys! Kuulostaa vähän siltä, että sä olisit valmis vaikka “ulkoistamaan” vähän lisää…
Ei voi välttyä ajatukselta, että kun sä olet muusikko, niin sulla korostuu koulun konserttikeskuksen ja koulujen omien vierailujen rooli. Tottakai ne on tärkeitä ja hyviä juttuja, mutta vain täydentäviä. Laadukkaan taidekasvatuksen oleellinen voi aivan mainiosti tapahtua siellä luokkatilassa, ja tapahtuukin, jos ja kun oppilas saa itse olla tekijänä ja kokijana. Hyvällä musiikintunnilla tehdään ja oivalletaan itse, keskustellaan, kokeillaan, tutkaillaan, purnataan, väitellään, opitaan uutta. Yksi (mun mielestä) tärkeimmistä tehtävistä on tarjota oivallus siitä, että maailmassa on miljoonanlaista muutakin musiikkia kuin mitä MTVltä ja Radio Novalta tulee, ja laittaa ihmiset ajattelemaan, ja kasvattaa edes himpun kriittisempiä kuluttajia. Oppilaan näkökulmasta konserttivierailut on satunnainen ja joskus ehkä vähän irrallinenkin juttu. Musiikintunnit tarjoaa jatkuvuutta ja suurempia linjoja. Mutta. tarvitaan lisää tunteja ja resursseja ylipäätään!!
Haapavedestä… Festareiden profiloituminen olis/on ilman muuta hyvä juttu. Mutta meniskö Haapaveden juttu pilalle, jos siellä kävis naapurikylienkin sankareita keikalla? Iltapäivällä, kun on muuten hiljasta, niin olis vaikka pari tuntia junnuja tai eläkeläisiä. Voihan se olla et se menis pilalle… En tiiä. Riippuu kenen näkökulmasta. Se Ylivieskan kantelepiiriläinen tulis sinne jos sillä olis keikka. Ja viipyis vähän kauemminkin ja jättäis muutaman roposen. Tuskin se homma heti räjähtäis käsistä ja muuttuis kaustis-painajaiseksi… Tai kuka tietää. We’ll see.
28-07-2008 kello 10:05
No nyt tuli tuutista kommentti, ei voi mitään. Nimittäin, jos ammattimuusikko epäilee musiikkikasvatuksen mahdollisuuksia, niin minkälaiset tuulimyllyt lieneekään vastassa kun suomalaista musiikkielämää yritetään pitää hengissä tässä kurimuksessa nykypäättäjien vallassa ollessa!!!
Musiikin opetuksen voimasta vaikuttaa ihmisten valintoihin ja musiikkimakuun sopii kyllä olla skeptinen – tasan yhtä paljon kuin muidenkin aineiden, joita Suomen kansalaiset saavat nauttia yhtä vähän (lue: muu taide- ja taitoaineet). Mutta kummalle kannalle kallistut: sille, että opetuksella ylipäätään ei ehkä voida saada aikaan ihmisen kasvua missään oppiaineessa (mikä on varsin pessimistinen näkemys ja sen mukaan kaikki opetus on siis turhaa ja siis yksinkertaisesti lopetettava kannattamattomana), vai että juuri musiikin opetus on tuomittu epäonnistumaan (mikä tarkoittaa sitä että musiikki jostain syystä on erityisen vaikeaa tai mahdotonta joko opettaa tai oppia)? Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa, että joko musiikillinen kompetenssi hankitaan geneettisen perimän kautta (mikä ei siis pidä paikkaansa) tai Zeuksen tms. salamaniskusta päähän (tällaisten Deus-ex-machina-selitysten todenperäisyys lienee nolla), taikka musiikinopettajat vain eivät osaa hommaansa. Liekö noin? Pitänee vastata, kun kerran koulutan tulevia musiikinopettajia leipätöikseni.
Asian ydin on nimittäin siinä kummassa seikassa, että kun matematiikan, luonnontieteiden tai kielten opetuksessa on ongelmia, niin ne ratkotaan sillä että lisätään kyseisten aineiden tuntimääriä peruskoulussa ja lukiossa sekä opettajankoulutuksessa muiden aineiden kustannuksella. Kyllähän lähtee PISA-pisteet irtoamaan! Sen sijaan jos taide- ja taitoaineet kaipaavat uudistusta (kuten kaipasivat ennen taannoista, noin 20 vuotta sitten tapahtunutta murrosta), niin uudistus tehdään leikkaamalla tunnit pois. Kiitokset nykyisestä surkeudesta ja uskomattomasta lyhytnäköisyydestä erityisesti taannoiselle Lipposen hjallitukselle (keitäs siinä olikaan, hiljaisina yhtiökumppaneina…) ja erityisesti opetusministeri, sairaanhoidon opettaja, terveydenhoitaja, sairaanhoitaja (ja vuodesta 2006 näköjään myös KM mikä on mielestäni yllättävää) Maija Raskille, joka kaikista terveen järjen vastalauseista huolimatta (ks. esim. [1]) leikkasi taideopetuksen minimiin ja mm. toi tilalle terveystiedon pakolliseksi oppiaineeksi ja jopa ylioppilaskirjoitusaineeksi – ks. [2] ja [3]. Hmm.. olisikohan Kemin terveydenhuolto-oppilaitoksen sairaanhoidon opettaja Raskin pitänyt jäävätä itsensä asiassa!? (Ja olisikohan jonkun valtakunnan rakkikoiran pitänyt nostaa asiasta meteli – mutta kun VL:a ja HS:ia myöten oltiin niin joojoomiehiä että vieläkin puistattaa.)
Siksi toisekseen: musiikinopetuksen tehtävä ei ole aikoihin ollut “vaikuttaa ihmisten musiikkimakuun” – ainakaan siinä mielessä että yritettäisiin tuputtaa jotakin tiettyä musiikkia oikeana. Tuo dogmaattisuuden aika on ollut ja mennyt, kauan sitten. Valitettavaa vain on, että kun musiikkikasvattajien ja muidenkaan taide- ja taitoaineiden opetuksesta ja opettajankoulutuksesta huolehtivien ääni ei kuulu minnekään, poliittisia päätöksiä tehdään puutteellisen tiedon varassa, kuten esimerkiksi niiden traumojen perusteella joita on kertynyt taannoisten kansa-, kansalais- ja oppikoulun laulutuntien laulukokeista. Noista ajoista on siis oppiaineen nimi ja sisältö muuttuneet täysin. Ja muuttuneet ovat yleissivistävän musiikkikasvatuksen sisällöt ja toimintatavat siitäkin me olimme peruskoululaisia, minkä huomaa nykyisistä OPH:n opetussuunnitelmaperusteista, ss. 232-234. (Äänen kuulumisesta: OAJ:ssahan esimerkiksi on enemmistö kielten ja luonnontieteiden opettajia, luokanopettajien lisäksi ja taide- ja taitoaineet ovat tunnetusti heille punainen vaate, minkä puolestaan voi todeta minkä tahansa suomalaisen peruskoulun ja lukion opettajainhuoneen istumajärjestyksestä.)
Nykykoululaiselle – poikkeuksia tietenkin on – musiikkitunnit eivät ole pakkopullaa, vaan tutkitusti ja todetusti (yhdessä muiden taito- ja taideaineiden kanssa) juuri niitä tunteja, joita oppilaat itse arvostavat eniten. Tämä ei suinkaan johtune siitä että ne olisivat jotenkin niin viihteellisiä että siellä saisi lusmuta rauhassa, vaan juuri siitä, että musiikkituntien koetaan olevan antoisia ja kasvattavia, koska ne antavat niitä kasvattavia elämyksiä joita tarvitaan ja jotka tekevät musiikista musiikkia. Konserttivierailuiden rooli ei missään tapauksessa voi olla keskeinen (vaikka voikin olla hyvänä lisänä), koska lähtökohtana musiikkikasvatuksessa pitää olla itse tekeminen soittaen ja omaa musiikkia tehden, ei kuulijana oleminen. Pelkkä kuulijuuteen kasvattaminen olisi askel taaksepäin, menneelle vuosisadalle, askel siihen pimeyteen, jossa oppijat muuten, siis ilman organisoitunutta ja asemastaan tietoista musiikkikasvatusta (tai sen rippeitä) olisi: passivoituneina, itseensä luottamattomina äänen kuluttajina, tai, etten peräti sanoisi, musiikki(viihde)teollisuuden markkinavoimien armoilla. Nykypäivänä musiikinopetus on sitä että oppilaat tekevät itse. Tekemällä oppii.
On totta, että kaikille musiikkia opiskeleville, oppilaitoksesta riippumatta, pitäisi olla tarjolla mahdollisimman korkeatasoisia esityksiäkin – tarpeen mukaan. Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, etteivätkö musiikinopettajat ottaisi vierailuja vastaan, tai lähtisi konserttikäynneille sinne tai tänne, jos vain olisi resursseja niihin. Mutta kun ei ole. Tuntimäärät on todellakin ajettu alas, määrärahat samoin. En tiedä onko tuohon raha-asiaan poikkeuksia, ehkä on. Mutta kun tuntimäärät ovat niin käsittämättömän pienet, niin musiikinopettaja on puun ja kuoren välissä: mitä tehdä, mitä ottaa mukaan, mitä jättää pois? Jos kansanmusiikin asemasta peruskoulujen ja lukioiden musiikkikasvatuksessa voidaan olla huolissaan, niin yhtä huolissaan voidaan olla itse asiassa kaikkien muidenkin yhteiskuntamme musiikkikulttuurien suhteen: myös länsimaisen taidemusiikin käsittely peruskoulujen musiikkitunneilla jää pienten tuntimäärien vuoksi niin pieneksi, että hävettää! Sama koskee jazzia ja – usko tai älä – myös jopa rokkia ja poppia. Niin että yhtä hyvin tai huonosti ne työpaikat konserttimaailmasta löytynevät klasareilla ja jatsareilla kuin kamulaisillakin.
Lisäksi kun tuntimäärät on niin pieniä kuin ovat (ja rajattu mahdollisesti jopa vain luokka-asteille 1-5!), monien kuntien ei kannata palkata musiikkia opettamaan Oulun yliopistosta, Jyväskylän yliopistosta tai Sibelius-Akatemiasta valmistunutta aineenopettajaa, vaan musiikkiin erikoistunut luokanopettaja tai muu kaksoispätevyyden haltija, taikka vielä halvempi epäpätevä opettaja. Mutta eikös luokanopettaja voi hoitaa homman, ilman erityispätevyyttä – onhan heillä musiikki opetettavien aineiden joukossa opinnoissaan? Ai niin, musiikki (ja muut taito- ja taideaineet) on karsittu myös opettajankoulutuksista: ei vaikutusta pääsykokeissa, ja pahimmillaan koulutus voi koostua 14 tunnista luentoja. Siinä kaikki. Haluaisitko sinä lapsesi opettajaksi opettajan, joka on opiskellut matematiikkaa tai englantia yhteensä 14 kontaktituntia sen jälkeen kun pääsi viidenneltä luokaltaan 15 vuotta ennen opettajaksivalmistumistaan, ja joka ei sen jälkeen ole saanut täydennyskoulutusta kyseisessä aineessa? Tämä tulee olemaan realistinen vaihtoehto ainakin seuraavan 40 vuoden ajan, kun nykyiset, minimimusiikkitunnit läpikäyneet opettajaopiskelijat astuvat työelämään. Kenelle kiitos? Taisivat jo tulla edellä.
Jos Suomi haluaa olla luovuutta ja innovatiivisuutta arvostava yhteiskunta, niin satsaukset pitäisi tehdä juuri taide- ja taitoaineisiin ja niihin nimenomaan oppivelvollisuuden parissa oleviin oppijoihin. Se miksi näin ei ole tehty, selittyy ns. pragmaattisella harhaluulolla. Jos sallitte, niin lainaan itseäni:
Pragmatistisella harhaluulolla tarkoitan sitä pragmatistisen ajattelutavan pinnallista muotoa ja naiivia käsitystä, jonka mukaan asioiden merkitys (ja mm. sosiaalinen vastuu) määräytyisi niiden välittömän arvon, välittömien käytännön seuraamusten perusteella. Pragmatismin isän Charles Peircen pragmaattisen maksiimin (esim. CP 5.2) mukaan asioiden merkitys määräytyvät vasta pitkällisen tutkimuksen (inquiry) jälkeen, kaikkien käsitettävissä olevien seuraamusten ymmärtämisen perusteella. Siksi ”pragmatisisti sijoittaa merkityksen tulevaan aikaan” (CP 5.427). Viisas pragmaattisuus ei siis suinkaan tarkoita kaikki-mulle-heti-nyt ajattelua.
Vallalla olevassa uusliberalistisessa, talouselämän määräysvaltaan perustuvassa ajattelussa toimintasykli kulkee vuosikvartaaleittain ja tilivuosittain. Politiikan maailmassa tulos-tai-ulos ajattelu vastaavasti on johtanut siihen, että asioiden merkitys ja toimintatapojen muutosten käytännön seuraamukset hahmotetaan budjettivuosien tai korkeintaan vaalikausien mittaisten perspektiivien mukaan. Kuitenkin esimerkiksi opettajankoulutuksessa tapahtuvat muutokset voivat realisoitua yhteiskunnassa helposti vasta jopa 50 vuoden kuluttua (kun opiskelija siirtyy viiden vuoden kuluttua työelämään, opettaa lasta toimittuaan työelämässä 35 vuotta, ja lapsi kasvaa aikuiseksi ja siirtyy omaan työelämäänsä 10 vuodessa). Taiteen ja tieteen parissa aikaperspektiivi voi olla jopa useiden sukupolvien mittainen. Esimerkiksi Albert Einsteinin vuosien 1905 ja 1915 suhteellisuusteorioita pyritään edelleen todentamaan kosmologian ja hiukkasfysiikan parissa ja Igor Stravinskyn Kevätuhri, joka aikoinaan aiheutti ensiesityksessään vuonna 1913 skandaalin, on nyt vakiintunut kausikonserttien ohjelmistoon ja klassisen musiikin levymyynnin kiintotähdeksi. Nykyisen uusliberalistisen ajattelutavan aikakäsitys vaikuttaa olevan aivan liian kehittymätön soveltuakseen tieteen ja taiteen maailmaan, kasvatustieteet mukaanlukien. Nykyinen uusliberalistinen harhaluulo on, että talouselämän aikaperspektiivi on yhteiskunnallisen kehityksen kannalta riittävä.
Soittolistojen hallaa tekevästä vaikutuksesta olen täsmälleen samaa mieltä – paitsi että hallaa se tekee pitemmän päälle kaikelle musiikille. Kun pirulle antaa pikkusormen, niin sen lauluja laulat.
Näin se käy. Tulipahan pitkästi. Onneksi Kirsi moderoi.
Parhain terveisin
- j -
29-07-2008 kello 9:03
Ohhoh. Johan tuli. Korjattakoon nyt ainakin se väärinkäsitys, että minä jotenkin vastustaisin taideaineiden opetusta tai pitäisin niitä jollain tapaa turhina. En missään määrin.
Molempia tarvitaan, sekä hyvää ja laadukasta musiikinopetusta että konsertti- ja taide-elämyksiä. Mitään näistä ei liikaa säästökuurien kurjistamissa peruskouluissa tarjota.
Olen siis kirjoittaja “- j -”:n kanssa samaa mieltä melkein kaikesta – harvinaisen laadukas kommentti ollakseen anonyymia internet-keskustelua.
31-07-2008 kello 12:20
Kuulkaahan, minä oon tasan sitä mieltä että nää hienot les comentit ja muut jutut täältä pitäs nyt lähettää pikasesti sinne opetusministeriöön (ellei oo jo lähetetty). Saisivat sitte sielläki ihmetellä näitä musiikkimaailman menoja ja sotkuja ja solmuja.
Terkkuja Virosta, täällä ma jo rääkin eestikeelt!
T. Elokuun lopussa Ylä-Savon koululaisille konserttielämyksiä tarjoava Ullu
01-08-2008 kello 8:08
Jeps, ja mun ehdotus on, että jos hannuoskalasta tulee presidentti (en tosin nyt tiedä, missä herran poliittinen tähtäin suoranaisesti on), niin – j – :stä vois tulla vaikka opetusministeri. Voisivat leipoa makoisia lakiuudistuksia iloksemme.
02-08-2008 kello 2:59
Katotaan noi kunnallisvaalit eka…