Meillä on viime aikoina juhlittu tätä valmistumista, ja etten sanois; aika vaihtelevissa olosuhteissa. Eilen illalla täällä oli tupa täynnä väkeä: itse asiassa juuri sopivasti, ei liikaa, ihania ihmisiä, hyviä keskusteluja, naurua maha kippurassa ja kaikin puolin aivan mainio ilta. Juha oli kokannut pöydän täyteen intialaisia mössöjä, lisäksi oli pientä naposteltavaa, mukavaa viiniä, jälkiruuaksi suklaakakkua ja jasmiiniteetä. Lapset leikki ja viihtyi. Sain hienoja lahjoja – kiitos! –, aurinko paistoi ja sateenkaaria näkyi milloin mistäkin ikkunasta.
Tänään piti olla juhlinnan toinen osio: iltapäiväkaffet niille, jotka ei eilen päässeet tulemaan. Kahta seuruetta odoteltiin, mutta kuinkas ollakaan, varttia vaille show time tuli viesti että ensimmäinen seurue ei pääsekään tulemaan. Ja siitä toisesta ei sitten kuulunutkaan mitään. Mihin aikaan ihmisille voi soittaa, että olittekos te nyt tulossa vai nou? Puolen tunnin kuluttua? Ei: ihan liian nipotusta ja hössötystä. Tunnin kuluttua? Silloin mä ajattelin, että nyt mun itseni on jo pakko saada kahvia ja lasten jotain välipalaa. Kahden tunnin kuluttua? Silloin mä yritin keksiä tytöille jotain hyviä selityksiä ja mukavaa tekemistä. Kolmen tunnin kuluttua? Ei kenellekään voi soittaa, että “me on nyt odotettu täällä kolme tuntia kahvipöytä katettuna, pannu kuumana, tytöt pyntättynä ja tukat letitettynä, että olitteko te nyt tulossa? Ai ette? No me otetaan sitten nää juhlakamppeet pois”. Tytöt oli ihan tuohtuneita, niillä oli sirkusesitys valmisteltuna, käsiohjelmat tehtynä, taikurin hattu, silkkihuivi ja pikkueläimet varattuna olohuoneeseen. “Äiti sää lupasit että meille tulee vieraita!” Ei lohduttanut tyttöjä vaikka lupasin kuvata videokameralla koko esityksen.
Tulemattomat vieraat tietysti luulivat, että meillä on paljon muita vieraita ja hyvät kekkerit menossa. Illalla oli pakko tekstailla, että onko teille tapahtunut jotain kamalaa. Eipä siellä mitään sen kummempaa, eivät vaan ehtineet tulemaan. Viesti jäi laittamatta.
Kaikenlaisia kekkereitä sitä saakin viettää kun jopa sellaisia, joihin ei tule kukaan paikalle! Jopa Juhakin oli mennyt iltapäiväjunalla Ouluun. Neljän tunnin kuluttua mä sanoin lapsille että nyt kuulkaas juhlavaatteet pois ja ulkovaatteet niskaan ja me ajettiin meren rannalle leirintäalueen leikkipuistoon.
Semmost se vaan välillä on.
Mikäs se olikaan se vanhempien tärkein tehtävä?… Ainakin yhden version mukaan: opettaa lapselle pettymyksensietokykyä. Tätä harjoitellessa…
3 kommenttia
18-06-2008 kello 12:02
täällä ei vielä juhlita vaan yritetään vääntää rästihommia… Heitin hanskat tiskiin toukokuun lopussa, nyt yritän taas kasautua. Viesteile jossain vaiheessa mihin suuntaan teidän syksynne kääntyy, se vaikuttaa nimittäin munkin suunnitelmiin. Että ollaanko me samalla luokalla vai ei:) Että kuinka paljon viitsin siellä koulussa hengata.
19-06-2008 kello 7:49
Joo eiköhän me olla luokkakavereita
…tavalla tai toisella. Täyttelin just tänään papereita, että syksy: läsnä, kevät: läsnä. Mut mikähän tätä ohjelmaa vaivaa kun se laittoi taas sun kommentin kiellettyjen joukkoon, en ymmärrä. Tsemppiä vaan rästihommiin! Kyllä mullakin on vielä vaikka mitä, mut ne ei enää liity tohon ammattikorkeakouluhommaan millään tavalla. Tutkintotodistus on pianon päällä ja näyttää se vaan hienolta!
08-07-2008 kello 1:33
Jee! Tervetuloo meidän kouluun!