Meillä harrastetaan kokouksia. Viikonlopunsuunnittelukokouksia, ruokalistatoivomuskokouksia, siivouskriisikokouksia ym. Tytöt toimivat innokkaasti vuorollaan sihteerinä ja puheenjohtajana. Pöytäkirjat on useimmiten luettavissa jääkaapin ovesta.
Viimeksi suunniteltiin kesää. Istuttiin auringonpaisteessa parvekkeella, tarjoiluna oli jäätelöä ja kahvia. Jokainen sai esittää toivomuksensa, paitsi Ponni joka veteli sikeitä.
Ilona toivoo: Että saisin istua ulkona kukkien keskellä, mieluiten rannalla, ja syödä pirtelöä jossa on sellanen päivänvarjokoriste. Ja tahtoisin poimia maailman ihanimman kukan!
Aino: Poimia kukkia, tehdä Ilonalle kukkaseppeleen. Käydä uimassa ja reissussa. Muuttaa.
Juha: Kattoa jalkapalloa. Saada rästihommat pois käsistä. Käydä rauhassa saunassa ja pulahtaa järveen.
Meikä: Käydä Tankkarissa. Treenata. Käydä lenkillä.
Näitä odotellessa: kirjoitan yhden projektin raporttia, saatekirjeitä, sähköpostia… vein ONT-raportit kansitettaviksi, liimailimme iltapäivällä Oden kanssa kolmisensataa muovitaskua CD-levyille ja liitimme CD:t nuottivihkoihin, illalla annoin atk-tukea nettisivujen päivitykseen… Hommalistat lyhenee, lyhenee pikkuhiljaa…
2 kommenttia
07-06-2008 kello 1:58
Mä muistan sen kerran, ku joskus kävin teillä kauan sitte ja tausin, että teillä pietään noita perhekokkouksia. En muista mistä sen älysin, varmaan pöytäkirjasta jääkaapin ovessa tai jotaki. Mutta se oli musta niin hauska ja hyvä ajatus, että heti aattelin matkia, jos itekki joskus perheelliseks muutun!
Ja jännittävää huomata, että kaikkien kesätoiveet oli ihan realistisia toteuttaaki… Ite oisin varmaan kuusvuotiaana toivonu vähintäänki pilviä taivaalta. Tai sitte sitä, että jokapäivä oltais syöty pelkkää makaroonia, ku sitä meillä sai vaan toooosii havoin. Perunakulttuurissa meiän perhe oli ja on edelleenkin suoraan verrannollinen Heinähatun ja Vilttitossun perheeseen. “Peruna on perusruokaa, makarooni vaan mahantäytettä!” on suora lainaus rakkaan äitini suusta.
07-06-2008 kello 10:43
Niin, ehkä me ollaan kaikki matkan varrella tajuttu, että kannattaa tehdä suht realistisia ehdotuksia tai saa jäädä nuolemaan näppejään, kun muiden juttuja toteutetaan. Ja aika pienet ja simppelit jutut voi monesti olla niitä parhaita hetkiä. Uskaltaisin muuten väittää että perheenjäsenetkään ei aina tajua, mitkä pienet jutut on kellekin oikeesti niitä tärkeitä juttuja. Sitten on helppo sanoa että “ei nyt ehditä”, “joskus toiste”, “onko sun nyt muka pakko”. Mut jos ne on yhdessä kokouksessa päätetty toteuttaa niin sitten niillä on ikään kuin virallinen oikeutus ja kaikki ymmärtää että se on tärkeetä.