Me käytiin piknikillä ja syötiin tätä:
Sitruunakakku
Puistosta ei kyllä ole kuvia kun kamera jäi kotiin. Mutta aurinko paistoi, hiekka oli lämmintä ja saippuakuplat suuria ja väräjäviä. Olen ollut viikon yksinhuoltajana ja nyt taputan itseäni selkään koska se on sujunut niin hyvin! Kesäloma on jo ihan nurkan takana. Ja Juhakin pari seuraavaa päivää kotona. (Ja kakkuakin taitaa olla vielä vähän jäljellä.)
Ällistyn ja vaikutun yhä uudestaan 2-vuotiaani lämpimästä suhtautumisesta autoihin, traktoreihin, juniin, ruohonleikkureihin ym. härveleihin. Puuttumatta sen kummemmin varhaislapsuuden sukupuolirooleihin, tässä koen olevani jonkin sykähdyttävän aidon äärellä. Iltana muutamana olemme lukeneet Cars Collectionia – Suuri tietokirja autoista. Siellä on yksityiskohtaisia kuvia ja kuvauksia mm. Ferrarin ja Porschen moottoreista ja muista teknisistä järjestelmistä, on kampiakseleita, sylinterinkansia, kiillotettuja venttiileitä rivissä ym ym. Arvatkaas ymmärränkö niistä hölkäsen pöläystä – en. Eikä muuten tulisi mieleenikään tuputtaa tätä tai jotain samantyyppistä kirjaa. Mutta kyllä mä voin sitä lukea ja ihmetellä sikäli kun se kuulijakuntaa kiinnostaa.
Muutama päivä takaperin kuljimme samaisen 2-vuotiaan kanssa pyöräliikkeen ohi. Siinä oli kaikenmoisia pyöriä näyteikkunassa ja liikkeen ulkopuolellekin nostettuna. Katselimme niitä aikamme kun ei ollut mihinkään kiire. Aika hienoja kolmipyöräisiäkin oli, eri värisiä, tavarakorilla ja ilman. Mutta kaikista hienoin oli Onnin mielestä potkurityyppinen rollaattori. “Äiti tatso! Saisinpa minätin jostus tuollaisen!” Hetken päästä näimme puistossa mummelin potkuttelevan hissukseen ohi rollaattorillaan. Mahtoikohan mummo tulkita oikein Onnin hartaan ihailevan katseen? Toivottavasti.
Olen aina tykännyt kartoista. Hyvää karttaa voin tuijotella vaikka kuinka kauan. Lapsena pelattiin siskon kanssa itse keksittyä karttapeliä: karttakirja auki, kumpikin etsi sovitun määrän paikkoja ja kirjoitti niistä listan. Listoja vaihdettiin ja sitten kisattiin siitä, kumpi löysi ensin listaan merkityt paikat.
Viimeksi tullessani yöjunalla tutkin karttaa iltalukemisiksi. Ei ollut pelikaveria, mutta viihdyin silti mainiosti. Jos pääkaupungissamme järjestettäisiin kiertoajeluja ihan vaan nimien perusteella, voisin ehdottaa seuraavanlaista reittiä: Uuninsuu –Pormestarinhepo – Limppu – Vanha-Räntty – Nahkahousut – Skinnbyxorna (!) – Sulhanen – Morsian ja Iso-Pässi. Ja retki voisi päättyä Pannukakunpuistikkoon, lettukesteille tietysti.
Jo vain suullinen kansanperinne elää ja voi paksusti ainakin eräitten kansanryhmien keskuudessa! Parikymmentä vuotta sitten itä-suomalaisen kyläkoulun pihalla se meni näin:
“Nallekarhu, nallekarhu nii-ii-aa / nallekarhu, nallekarhu kumarra / nallekarhu, nallekarhu pyöri ympäri / nallekarhu, nallekarhu hyppää pois!”
Tänä keväänä läntisessä merenrantakaupungissa pellavapääni hyppäävät ja hokevat rytmikkäästi:
“Nallekarhu, nallekarhu mene sisälle / näytä tassusi / pyöri ympäri / koske tassu maahan / kiljaise / karjaise / pieraise / potkaise / paina nappia / tanssi rokkia / aja rallia / syö hunajaa / mene humalaan / nallekarhu, nallekarhu hyppää pois!”
Kyllä sitä sentään välillä pääsee kohoamaan arjen yläpuolelle. Vaikka silloin kun
…kaksivuotias laulaa kylvyssä lentävää kalakukkoa
…kaikki kolme tanssivat villisti sambaa
…posti tuo Ruotsista uuden tuomipuisen pillin
…välähtää mahdollisuus päästä kauas reissuun
…tytöt sovittavat kevätjuhlamekkoja
…otetaan pyörät varastosta ja laitetaan ekaa kertaa lenkkarit
Se on sitten taas se aika vuodesta, kun pitää muistaa sisään tultaessa kääntää pikkuiset kurarukkaset vuori ulospäin – muuten ne ei kuivu ikuna. Tänään sain kevään ekat leskenlehdet kotiin kannettuna ja kaksi joutsenta lensi ikkunan takana. Näin keskustassa!
Blogillani on ollut kevätväsymystä. Lisää poissaolevuutta siis, pahoittelut vakiokävijöille! Reissaaminen varmaan omalta osaltaan väsyttää, ja tämä kahtiajakoisuus, mikä elämässäni vallitsee. Hgissä opiskelen, tapaan ihmisiä, suunnittelen itse menoni ja tekemiseni; täytän päiväni itselleni. Ne on mun “työpäiviä” mutta yhtä paljon ne on mun lepoa. Ns. kotona sitten taas …not. Härdellipärdelli pyörii ja me sen mukana. Kai tähän on jollain lailla totuttu, mutta sanotaanko näin että balanssi ei ehkä ole ihan täydellinen. Onni kyllä viihtyy edelleen hienosti hoidossa ja tytöt koulussa. Narunhyppely on päivän sana. Siis tytöillä. Ponni pörrää lätäköissä, ajeluttaa ja uittaa autoja ja kerää niitten kyytiin pikkukiviä. Päiväkodin luontoretkellä poika oli ilostuttanut tätejä löytämällä sarvikuonolaisen kakan.
Välillä tuntuu että ei vaan jaksais enää tätä poikkeusoloasumista. Ei vaan j a k s a i s. Mutta pakkohan se on, ja kai se joskus loppuu. Sitten ei tarviikaan jaksaa enää kun se muutto…
Keväthän se siellä on! Räystäät tippuu ja purot lirisee. Ohikulkijat hymyili ja pysähtyi juttelemaan kun Onni työnteli pieniä nalle puh -rattaitaan. Iso musta lumimöntti oli dinosaurus, ja sitä Onni hätisteli uljaasti, mutta valkea köntsä oli örkki ja se otettiin rattaiden kyytiin. Puistossa laskettiin mäkeä ja leikittiin lumiruohonleikkureita ja vaikka mitä, ja kastuttiin molemmat, mutta hauskaa oli.
Mulla on suorastaan uusi teoria uhmaiästä. Että se ei olekaan pelkkää angstia ja vastustamista, vaan siinä puhkeaa kukkaan niin hyvät kuin huonotkin fiilikset. Ensin on ihan tosi TOSI kivaa, ja seuraavassa hetkessä tyyppi raivoaa pää punaisena. Mahtaa se olla rankkaa, siis henkilölle itselleenkin. Eli iso U on täällä. Pukemiset ja nukkumaan menemiset on välillä aikamoisia spektaakkeleja. Ja sitten tulee U niinkuin uni, kesken kaiken: jep, kesken kaiken raivoamisen, ja sitten hiljenee. Ja unien jälkeen maailma hymyilee taas.
Käyköhän täällä enää ketään? Olen ollut aika poissaoleva.
Helmikuu oli yhtä hurjuutta. Äänityksiä ja vatsatauteja, voiskohan sen tiivistää vaikka noin. Paljon junakilometrejä ja kummallisia aikatauluja. Siinä sivussa sitten yritettiin etsiä lapsille suksia ja luistimia ja laittaa ne mukaan oikeina päivinä, ja muistaa myös teatterikerhon ylimääräiset treeniajat ja siivota asuntoesittelyjä varten. Ja lapsethan eivät sairastaneet yhtä aikaa vaan aina somasti vuorotellen. Paljon on pidetty sylissä ja silitelty. Ja peruttu ja missattu taas yhtä ja toista. Mutta puusarvea ja lirua olen soittanut melkein joka päivä ja siitä olen iloinen ja vähän ihmeissänikin. Alan olla aika hyvin sinut niitten kanssa, päivä päivältä enemmän. Hmm.
Ja nyt on yhtäkkiä maaliskuu ja kevät täyttä päätä tulossa! Kouluhommat odottavat reipasta itseään niskasta ottavaa tekijäänsä. Keväthanget odottavat hiihtäjäänsä. Ja muuttolaatikot täyttäjäänsä.
Helsingissä taas, ja seuraan jännityksellä, johtaako puoli päivää kestänyt superpäänsärky influenssaan, muuten-vaan-lentsuun vai ei ehkä mihinkään. Vai ehkä jopa kaikinpuolin asialliseen ja sillai kivasti vapautuneeseen soitto-laulu-olotilaan ja onnistuneisiin äänityksiin?? Just joo. Melkein uskaltaisin laittaa rahani likoon, etten oo täysissä sielun ja ruumiin voimissa sillon kun painetaan recciä. Mutta koska tämäntyyppisistä horinoista voi kehkeytyä itseääntoteuttavia ennustuksia, on varmaan parempi todeta, että pää on jo paljon parempi kuin aamulla ja ihan kohta menen nukkumaan ja herään aamulla levänneenä ja notkeana ja täynnä keväistä energiaa.
Jos mielin pysyä päivämäärien kanssa samassa tahdissa “25 asiaa minusta” -helmihaasteessani, niin nyt niitä pitänee laittaa useammankin päivän edestä. Kas näin:
3. Olin (kuulemma, ja jonkun verran toki muistan itsekin) jo pienenä hyvin itsenäinen ja päättäväinen sisupussi. Ajoin esim. monen kilometrin pyöräretken kolmipyöräiselläni, kun halusin muiden mukaan. Saatoin saada dramaattisia raivokohtauksia, jolloin revin sanomalehtiä tai ns. stressinukkeani, jolta voi kiskoa pään ja raajat irti ja laittaa ne myöhemmin siististi takaisin. (Tämä nukketerapia tuli muuten mieleeni kun viime syksynä puitiin sitä yhtä nalletaidetyöpajaa.)
4. Alle kouluikäisenä lempiruokani oli pannulla käristetty lenkkimakkara. Laadin lastenhoitajallemme (joka hoiti minua ja sisaruksiani meillä kotona) ruokalistan, jossa makkaraa oli viitenä päivänä viikossa. Myöhemmin olin kymmenisen vuotta kasvissyöjä, ja siihen suuntaan olen nykyäänkin kallellaan.
5. Olen viime vuosina alkanut lukea kolumneja. Hyvä kolumni voi suorastaan pelastaa päivän!
6. Suuntavaistoni on toisinaan käsittämättömän surkea. Saatan esim. lähteä sairaalalla potilashuoneesta väärään suuntaan. Luulisin että olen parempi metsässä kuin kaupungissa. Mutta onneksi on kartat, kyllä niiden kanssa aina pärjää!
7. Hampaitani on oiottu monenlaisilla värkeillä. On ollut niskavetoa, kuminauhoja ja telaketjutkin. Yläpuoli saatiin jonkunlaiseen järjestykseen mutta alakerta on yhä vinksin-vonksin.
8. Haluaisin käydä valaidenbongausretkellä Vienanmerellä ja vierailla Solovetskin luostarisaarella.
Sain haasteen koota blogiini helmikuun aikana 25 “Random Things of Me” -tyyppisiä juttuja. Siis sekalaista minusta. Yritetään. Olkoon tämä samalla haaste kenelle vaan, jos sattuu siltä tuntumaan! Hoblaa! Itsetutkistelu on ihan piristävää toisinaan, sopivasti annosteltuna.
1. Jos en olis lähtenyt musiikki(/opetus)hommia opiskelemaan, niin olisin varmaan joku seuraavista: lääkäri (pääsykoekirjakin tuli jo kertaalleen ostettua), puutarhuri, näyttelijä, toimittaja, kuvataiteilija tai kahvilanpitäjä. Kahvilassani myytäisiin monenlaisia kakkuja, esim. flyygelikakkua, jota kehittelin jo taannoin lukiolaistyttönä. 18v -kekkereillä tårtussani oli jopa avattu kansi; se oli tehty sulattamalla suklaata ja taas jäähdyttämällä muotoonsa. Varsinaisen kaakkuosan alla oli isän nikkaroima puinen alusta: flyygelin pohja ja jalat. Koskettimet kokosin valkoisesta tomusokeri-vesitahnasta ja lakritsasta. Sittemmin olen – yleisön pyynnöstä – panostanut enimmäkseen marsipaanilla hunnutettuihin prinsessakakkuihin.
2. Jos hankkisin eläimen, se olisi joko akvaariokala (tai luultavasti kerralla sitten aika montakin kalaa) tai heppa. Joko “helppo nakki” , näin minä siitä akvaariosta kuvittelen (?) tai sitten kerralla kunnon sitoutuminen ja elämäntavan muutos. Ei kissaa tai varsinkaan koiraa, joka voi ehkä tuntua “helpolta” hankinnalta ja kaikin puolin normaalilta, mutta joka oikeasti sitouttaa tosi paljon, jos aikoo hoitaa koiransa niin, että se on onnellinen ja tasapainoinen ja saa tarpeeksi seuraa, liikuntaa ja koulutusta. Näin siis ajattelen minä, nyt, ja saas nähdä minkälaiset keskustelut aiheesta vielä käydään jälkikasvun kanssa… 
|
